Aamulla vihdoin ja viimeinen jo kykenevä liikkumaan asuntolan ulkopuolelle, eli lähdin siis tavalliseen tapaan bussiin nro 171 kohti sairaalaa. PICU:lle pääsin ja head nurse tuli siinä heti vastaan ja kyseli vointia. Selitin, että vielä vähän heikko, mutta paljon parempi kuin aiempina päivinä.

Päivän ohjaajaksi sain ujon ja huonosti englantia puhuvan hoitsun. Luulisin, että puhuisi paremmin, jos oikeasti yrittäisi. Toisten hoitajien kanssa hihittelivät ja varmaan pohtivat, että kuka osaa ja uskaltaa puhua jotain. Eivät pahemmin uskaltaneet kukaan. Hoitojutuista ei puhuttu, kun ohjaajaa ja muita kiinnosti enemmän millaisesta kiinalaisesta ruoasta tykkään ja mitä söin aamupalaksi. Lähes kaikkia, joitten kanssa ollaan juteltu, on kiinnostanut meidän aamupala.

Paikalla melko nopeasti raahattiin vielä joku hoitaja, joka ilmeisesi osasi parhaiten enkkua sillä hetkellä. Aamupalaselotukset (kyllä, taas kerroin aamupalatottumuksistani) ja muut perusjutut ensin ja sitten pyysin kertomaan jotain yhdestä potilaasta. "This boy is ...hmmm.... sick in head." Että joo. Tuli siinä melko nopeasti mieleen, että jos tällaisilla selostuksilla täytyy tämän harkan case study tehdä, niin lyhyeksi jää. SICK IN HEAD!

Ruokatunnill lähtiessa 11 aikaan päivän ohjaajani sanoi, että takaisin voin tulla klo 2pm. Nice, kolmen tunnin ruokkis/rest time. 12 Aikaan kuitenkin hiippailin ruokalasta takaisin osastolle ja istuskelin kahvihuoneessa jonkin aikaa. Osastonhoitaja kyselee jälleen voinnista ja sanoo, että hänen mielestään mun olis parempi lähteä kotiin. Yritin siinä selittää, että ohjaaja sanoi, että taukoa olis kahteen asti. En kerinnyt edes siihen kohtaan, että sitte olis vain kaksi tuntia ja kotiin. Oh sanoi ilmoittavansa ohjaajalle. Selvä, suunta asuntolalle.  Onni onnettomuudessa! Päätä alkoi nimittäin särkeä (mäkin olin sick in head :D) melko nopeasti asuntolalle pääsyn jälkeen, eikä meinannu hellittää sitten millään.

Illalla JR:n kanssa kauppaan ja illan ruoaksi mäkkikakkaa. Maistui kyllä hyvältä ja näin sairasteluviikon jälkeen ei ollenkaan huono vaihtoehto. Illalla hengailtiin Heltsun luona Smirnoff-pullon kanssa. Saksalainen naispuoleinen lääkisopiskelija tuosta naapurista ei tainnut arvostaa suomalaista musiikkia, kun tuli huhuilemaan meitä olemaan hiljaa puolen yön tietämillä.

Ainiin! Ruokalassa pieni poika isänsä kanssa käveli meidän pöydän ohi. Hetken päästä kävelivät ohi uudestaan. Isä piti pojan päätä käännettynä meihin päin tyyliin: "kato, tossa ne nyt on!". Ja aamulla mua luultiin lääkäriksi. En ihmettele, jos olisin ollu työvaatteissa (edelleen meillä siis lääkäreitten puvut), mutta olin ihan omissa vaatteissani. "Kyllä, oon neurokirurgi Suomesta." Enpä tainnu olla.